Pikku E oli seitsemän viikon ikäinen kun hän aloitti apuohjaajana Rouva Kuulasen lastentunneilla. Alkuun nukkui tyynesti kaukalossaan. Viihtyi kun musiikki soi, uni maittoi.
Vauvajumpassa äidit jumppasivat. Vauvat köllöttelivät lattialla tai sylissä. Alkuun lämmiteltiin lastenmusiikin tahdissa. Sen jälkeen tehtiin lihaskuntoa. Loppuun venyteltiin. Jos välillä joku vauvoista sai hepulin, kaikki ymmärsivät. Ohjelma oli joustava. Välillä piti myös tankata. Jos itku tarttui ja huuto muuttui moniääniseksi, tanssittiin. Se yleensä rauhoitti vauvat. Joka ikisen.
Jos vain vauvat jaksoivat mattojen päällä, tehtiin lihaskuntoa käsipainoilla. Pyöriteltiin hartioita ja kierrettiin rankaa. Kädet vapaina. Välillä loruteltiin ja vaihdettiin tanssin lomassa kuulumisia toisten äitien kanssa. Jumppa ei ollut vain jumppa, se oli äideille sosiaalinen tapahtuma. Hetki poissa kotoa. Vertaistukea toisista äideistä.
Rouva Kuulanen tiesi itse, kuinka rankkaa oli olla vain kotona. Neljän seinän sisässä. Itkevän vauvan kanssa. Päivästä toiseen. Silloin kun vauva ei viihtynyt hereillä vaunuissa, Ei suostunut rintareppuun ja autossa huusi kurkku suorana. Maailma alkoi tuntua aika pieneltä. Silloin kaipasi kuulla toisilta samoja tarinoita.
Kroppa vaati liikettä vaikka olisi ollut kuinka väsynyt. Rouva Kuulanen muisti kuinka itse jumppasi hormonihuuruissa keskellä yötä vauvan valvottaessa. Mietti että ehkä viisaampaa kuitenkin tehdä se päivänvalossa.
Pikku E viihtyi alusta asti Rouva Kuulasen kanssa jumpissa. Isompana halusi evääksi lisäaineettomia nakkeja ja pillimehua. Istui tyynesti ohjaajan korokkeella selkä äiteihin päin. Söi keskittyneesti ja pitkään. Sen jälkeen leikki pallolla. Ojenteli avuliaasti leluja muille lapsille. Kiipeili venyteltäessä Rouva Kuulasen päällä. Piti jumpasta. Halusi joka kerralla lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti