Joitakin asioita on pakko osata ja opetella ulkoa. Jotkin asiat valkenevat kuin itsestään. Kun pyörittelee, kääntelee ja vääntelee. Sitten lähtee lenkille. Homma on yleensä selvä ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana.
Kun tietoa on tarpeeksi, on sen siirtäminen käytäntöön helppoa. Kun sinua nokitetaan, osaat vastata tuleen tiedolla. Kun sinua ahdistetaan tai kykyjäsi epäillään, on sinulla varaa naurahtaa. Bring it on – kyseenalaistakaa rauhassa. Tieto lisää tuskaa mutta se lisää myös varmuutta.
Functional Training -rutistuksen jälkeen Rouva Kuulanen tunsi aivojensa olevan tulessa. Luento päättyi ja Rouva Kuulanen oli tipahtanut kyydistä jo kilometrejä aiemmin. Tieto puuroutui, ohimoita kiristi. Mitä eroa oli etuosan toiminnallisella jatkumolla ja yläraajan etuosan jatkumoilla – Rouva Kuulanen ei tiennyt eikä sillä hetkellä edes välittänyt.
Yhdeksän erilaista myofasciaalista jatkumoa. Oliko ne kaikki opeteltava ulkoa?
Mestari Lindberg lohdutti. Niitähän oli suhteellisen vähän. Jatkumoita olisi voinut olla vaikka kaksikymmentäseitsemän. Rouva Kuulanen tunsi seisovansa polviaan myöten talkkunavellissä. Tästä ei ikinä tulisi mitään. Hän ei koskaan oppisi, ei koskaan pääsisi perille.
Seuraavan päivän Rouva Kuulanen kulki oman varjonsa perässä. Tukkaa kiristi, rintalihasta poltteli.
Pikkuhiljaa. Ihan hiljaa hiipien. Sinisellä sävytetyt luurangon kuvat palailivat mieleen. Takaraivossa kulki hidas kela välineistä. Liikkeistä. Ihmisistä. Ääniä, naurahduksia. Tossujen töminää, kuminauhan läiskettä.
Pala palalta. Säie säikeeltä. Vyyhti alkoi kietoutua. Lihassyyt. Lihaskimput. Lihakset. Linjat. Syvältä pinnalle, keskeltä ulospäin.
Kiristys helpotti iltaan mennessä. Ehkäpä Rouva Kuulanen sittenkin jonain päivänä lähtisi seuraamaan ruumiinavausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti