Liikuntako hauskaako?

Rouva Kuulanen on kokenut liikunnan riemua. Hän on hyppinyt, nostanut, vetänyt, veivannut. Ajoittain noussut lentoon. Rouva Kuulanen on kokenut myös niitä päiviä, kun mikään ei suju. Rauta on nihkeää, jalka ei nouse. Koko kroppa on kuin vetelää pullataikinaa, joka paikkaa hapottaa.

Rouva Kuulanen oli aikoinaan vakavamielinen treenaaja. Salilla ei puhuttu kenellekään. Ei katsottu kunnolla silmiin, ei hymyilty, ei edes tervehditty. Jokainen oli tullut sinne toteuttamaan omaa mantraansa isojen painojen kanssa. Oli tukivyöt ja magnesiumit. Rouva Kuulanen kävi aina yksin treenaamassa, jotta sai tehdä rauhassa. Olla rauhassa. Tehdä nousujohteista työtä ja saada tuloksia.

Mitä Rouva Kuulanen sai siitä tulokseksi?

Ei ainakaan uusia ystäviä. Ei juurikaan liikunnan riemua. Hajonneen selän. Varmasti vähän ylpeän maineen. Tai ei mainetta ollenkaan.

Rouva Kuulasesta tuntui silloin usein, että treenistä puuttui jotain. Ei osannut sanoa mitä.

Kun Rouva Kuulanen nyt katsoo taaksepäin niitä aikoja, miettii niitä polkuja mitä on ristiinrastiin kulkenut. Ilman yhtä ei olisi toista. Ei kahta ilman kolmatta.

Miksei liikunta saisi olla hauskaa? Eikö sen juuri sitä pitäisi ollakin. 

Rouva Kuulasen mielestä on melko lailla sama, mitä tekee, kunhan sen tekee täydestä sydämestään. On turhaa kuluttaa aikaansa miettien, nauretaanko minulle, olenko nyt vakavasti otettava urheilija. Nauru vapauttaa energiaa ja sillä energialla saa aikaan  paljon. Yleensä enemmän.

Rouva Kuulanen veikkaa, että hymyllä ja vastaanottavaisella asenteella avaa aika monia ovia. Niitä ovia, mitkä ehkä aiemmin ovat pysyneet suljettuina.

Oppiminenkin sujuu paremmin hyvässä hengessä.