Pulleron Julistus

Pullero leijui.

Ilma oli sakeaa, täynnä vaaleanpunaisia pilviä. Hymy Pulleron kasvoilla pysyi kuin liimattuna. Joka kerran pilveen törmätessään Pulleron liike vaihtoi suuntaa, hän leijui kevyempänä kuin koskaan.

Pullerolla ei ollut nälkä. Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan hän erotti jok’ikisen suonensa. Pullero näki varpaansa, litistyneen vatsansa.

 Pulleroa ei koskenut mihinkään. Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan häntä ei koskenut mihinkään. Pulleroa nauratti. Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan Pullero oli hyväntuulinen.

Pullero heilautti kättä kasvojensa edessä. Se jätti jälkeensä kaikki sateenkaaren värit. Pullero avasi suunsa puhuakseen. Sanat helkkyivät vanhoina ja viisaina.

Jumalallisen Ilmestyksen läsnäolo tuntui kaikkialla. Ne olivat hänen kätensä jotka Kannattelivat, hänen ajatuksensa jotka Johdattivat.

Pullero näki allaan maailman. Hän näki kurjuutta. Hän näki epätoivoa. Hän näki ihmisiä, jotka voivat huonosti. Sisäänpäin käpertyneitä, oman jalkansa purijoita. Hän näki ihmisiä, jotka koko elivät koko elämänsä tekemättä mitään. Uskaltamatta elää. Kellon ympäri päivästä toiseen, hetkestä seuraavaan.

Pullero näki edessään Tehtävän. Hänessä oli nyt Viisaus. Hänessä asui Voima. Jumalallisen Ilmestyksen Sanat olivat hänessä, hän oli ymmärtänyt Totuuden.

Pullero repi pilvet tieltään, tunsi raikkaan ilman kasvoillaan. Tuonne hänen oli mentävä. Jakamaan Sanomaa.

”Älkää enää peljätkö!” Pulleron Ääni kumisi Vakaana ja Viisaana. ”Minussa on Tieto, olen kokenut sen Kaiken. Minäkin pelastuin.”

”Nyt on Teidän Vuoronne!”