Itseironiasta

Se, mikä Rouva Kuulasesta piti ymmärtää, oli, että hän eli itseironiasta. Sarkasmi oli hänen leipälajinsa.

Rouva Kuulanen tykkäsi pullistella, rehennellä, kehua itseään ja retostella. Hän hioi sanansa säilää joka päivä kaikkien niiden kanssa, joiden tiesi olevan iskunkestäviä.

Tähän Rouva Kuulanen oli saanut koulutuksen. Hänen Isänsä oli aivan samanlainen, PikkuveliPikkupoika hiihti perässä nyrkit sanoihin sekoittuneina. Kaikki kolme huusivat kilpaa yhteen ääneen ja koettivat päihittää toisiaan nokkeluudessa.

Se, mikä Rouva Kuulasesta piti ymmärtää, oli, ettei hän ollut täynnä itseään. Hän seurasi sivusta huvittuneena omaa hauistaan, joka tuntui elävän aivan omaa elämäänsä. ”Katsokaa tätä”, Rouva Kuulasen teki mieli nauraa ääneen. ”Tämä on ihana, tuleeko tämä minusta?”

Rouva Kuulanen oli elänyt hieman omalaatuisen elämän. Hän oli tehnyt valintoja, jotka olivat saaneet ihmiset kummastelemaan, tuomitsemaan, supattamaan ja ihmettelemään. Kauhusta kankeana hän oli ajoittain jatkanut matkaansa. Ei pysähtynyt, vaikka pelotti.

Se, mikä Rouva Kuulasesta piti ymmärtää, oli, että hän ymmärsi. Hän ymmärsi kateuden hiljaisuuden takana. Hän ymmärsi, kuinka helppoa oli olla hiljaa sen sijaan että astuisi valokeilaan ja huutaisi. Hän ymmärsi sen, että pelotti. Tiettyjen asioiden hyväksyminen oli vaikeampaa, mutta Rouva Kuulanen oli oppinut. Eikä se ollut häneltä pois.

Rouva Kuulasen aseina olivat hänen lihaksensa. Hänen tuulessa värisevät, rumpuina kumisevat lihaksensa. Niillä hän taisteli kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Rouva Kuulanen osasi nauraa itselleen. Sitä hän harjoitteli joka päivä. 

Jos puhelin piippaa, saattaa siellä olla kuva Rouva Kuulasesta pullistelemassa ja kehumassa itseään. Tähän ei ole muuta lääkettä kuin muistaa kehua Rouva Kuulasta - kuinka tämä on hurmaava ja kaunis ja ihana ja isolihaksisen reipas komistus.