sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Talot


Rouva Kuulanen ylitti Helsingin ja Espoon rajan. Jalan.

Rajalle rakennettiin uusia taloja. Betonimöhkäleet nousivat ukkospilvien alla kohti taivasta. Rouva Kuulanen mietti, onko osalla taloista osoite Helsingin, osalla Espoon puolella. Joka toinen päivä helsinkiläinen, joka toinen päivä ei.

Käsiä pisteli ja varpaita kylmäsi. Tuuli nousi, jossain jyrisi.



Rouva Kuulanen piti vanhoista taloista. Vanhat olivat mielenkiintoisia. Niillä oli hurjia tarinoita kerrottavanaan. Elämää takana. Nitiseviä lautoja, lohkeillutta maalia nurkissa.
Männyt kohosivat hiekkatien ylle. Havunneulaset tuoksuivat nenään. Orvokit kukkivat rapunpielissä. 

Välillä Rouva Kuulanen tunsi kaipuuta kaupunkiin. Isojen, kivisten talojen sykkeeseen. Raitiovaunujen kolinaan, ilmeettömien ihmisten katseisiin. Rouva Kuulanen halusi istua leveällä ikkunalaudalla korkeassa huoneessa ja katsella ohikiitäviä polkupyöriä, rullalautoja ja kiireisiä autoja. Kuunnella autontorvien tärinää, lokkien ääniä kattojen yllä. Hän halusi ripustaa pyykkiä katujen ylle, ottaa aurinkoa katolla pienen omenapuun alla. 

Rouva Kuulanen kuunteli tuulen huminaa puiden latvoissa. Pysähtyi haistelemaan kuusenoksia. Jokainen puu tuoksui erilaiselle, kuulosti omaltaan. Luonnossa oli voimaa.



Rouva Kuulanen halusi maata merenrannalla rantatalonsa hietikolla. Antaa aaltojen nuolla varpaitaan. Tuntea meren valtavan äärettömyyden, haistaa kalan ja suolan. Juosta niin pitkälle kuin jaksoi, palata hiljaa takaisin. Kuunnella lautojen narinaa, oven pauketta saranoitaan vasten. Antaa valon palaa kirkkaana, pölyhiukkasten tanssia katsellen.

Elämässä piti olla makua, tuulen tulla iholle. 



 * Kuvat otettu Hailuodossa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti