tiistai 20. elokuuta 2013

Joogamiehen joustavat kyljet

”Multa tais mennä kylki..” Joogamies jysähti tuolille Rouva Kuulasta vastapäätä. ”Vino vatsalihas tai varmaan kylkiluu poikki.”

Rouva Kuulanen vilkaisi Joogamiehen rintamusta epäluuloisena. Puolittain odotti näkevänsä kylkiluun tököttämässä pystyssä lihankappaleiden seasta. Puolittain pettyi kun ei sellaista näkynyt. Hmpf, ensin sitä luuli että jotain jännittävää tapahtuisi ja sitten ei tapahtunutkaan. Se oli miesten kanssa tällaista.

”No pystytkö hengittämään? Pistääkö?”




Joogamies taivutteli järkälemäistä runkoaan puolelta toiselle ja irvisti surkeana. ”Muhun sattuu .. Mut ei se hengittäessä satu. Varmaan lihaksessa. Innostuin combatissa eilen vähän liikaa. Pistää tänne kylkeen.. Muhun niin SATTUUUUU .. ”

Loppupäivän Rouva Kuulanen joutui hidastelemaan Joogamiehen tahtiin. Hissillä piti mennä joka paikkaan. Joogamies ei kyennyt kantamaan tarjotintaan, ei juomaan kahvia. Käytävillä Joogamies raahautui eteenpäin toinen jalka edellä, toinen perässä laahaten. Kädet kyljellä, kasvot tuskaisessa irvistyksessä. Nojaili seiniin ja huohotti.

Rouva Kuulanen otti Joogamiehen asiakkaat hoitaakseen - opasti kuulaliikkeet ja näytti vatsalihastekniikat. Joogamies istui nurkassa hiki helminä otsalla ja huohotti. Teki kuolemaa, oli maailman murjoma.

Illalla puhelin piippasi – ”Ne oli ne kylkivälilihakset mitä veikkasit. Kevyesti revähtäneet. Muutama päivä saikkua ja särkylääkettä ja olo on entistä ehompi.”

Miehet <3



Kinesioteipistä voi saada vähän apua kolottavaan tuskaan joka jäytää luita, niveliä ja sielua.



Tulevaisuudessa Joogamiestä voisi käyttää ainakin ovistopparina tai kenties puutarhatonttuna.. 



maanantai 19. elokuuta 2013

Ohjaamistaitoja

Syyskauden jälleen startatessa Rouva Kuulasen rooli ohjaajana korostui jokaisena maanantai-iltana. Iltana, jona hän seisoi monen ihmisen edessä. Ryhmäliikunnan asiantuntijana. Opasti liikkeissä, tsemppasi ja kannusti. Karjui, kuiskasi ja johdatti.

Rouva Kuulanen otti ohjaajan roolin sillä hetkellä, kun hän kurvasi pyörällään Kuntokeskuksen eteen. Siinä hän jo saattoi vaihtaa muutaman sanan tunneille tulevien asiakkaiden kanssa. Vaikka he eivät hänen Omiaan olisi olleetkaan. Katsoi silmiin ja hymyili. Piti ovea auki, jutteli mukavia.

Salin poikki kulkiessaan Rouva Kuulanen tervehti monia. Kaikkia joista näki että sitä halusivat. Tulla tunnistetuiksi. Tulla nähdyiksi.

Hän saattoi käydä laittamassa musiikin soimaan sisäpyöräilysaliin jo kuulatunnin ajaksi – näin kaikki pyöräilemään tulevat saivat fiilistä. Hän jätti sen verran valoa että salissa näki. Musiikin sellaiselle volyymille että kuuli.

Jumppasalissa hän laittoi stereot kohdilleen. Haki kuulan, laittoi maton. Asiakkaat hän otti vastaan ovella. Tervehti, hymyili. Piti huolta että oli vartalo asiakkaisiin päin kääntyneenä ja näki jokaisen sisääntulijan.




Tunnilla hänen haukankatseensa ei jättänyt mitään huomioimatta. Heti alkulämmittelyn aikana hän huomasi, missä kukin tulisi tarvitsemaan apua. Hän näki lihaskireydet, kehonhallinnan haasteet. Hän tiesi, kuka tarvitsisi vaihtoehtoisia liikkeitä ja oli miettinyt ne valmiiksi.

Rouva Kuulanen ohjasi. Rouva Kuulanen korjasi. Rouva Kuulanen kävi kädestä pitäen vääntämässä, kääntämässä, asettamassa ja neuvomassa. Pieniä juttuja, muutamalla sanalla. Kielikuvia, metaforia. Hassuja sanoja ja paljon huumoria.

Perävalot ja stringin narut ja rinnat ja pyllyt ja ankanpyrstöt. Ei sen tarvinnut olla kuolemanvakavaa. Kunhan se sai ihmiset ajattelemaan. Missä piti tuntua, mikä teki töitä. 
Roikkuiko pää, oliko selkä suorana. Tuliko voima jaloista ja pysyikö kyynärnivel pehmeänä.

Ihmiset oli otettava vastaan ihmisinä. Arvokkaina, ihanina yksilöinä, joilla jokaisella oli into liikkua.

Kehonkieli. Katsekontakti. Kehuminen. Motivointi ja Positiivinen korjaaminen.

Tunnin jälkeen tummahiuksinen tyttö tuli englanniksi kiittämään Rouva Kuulasta. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun hänen tekniikkaansa oli henkilökohtaisesti tunnilla käyty korjaamassa. Hän tulisi ensi viikolla uudestaan. 





perjantai 16. elokuuta 2013

Itseironiasta

Se, mikä Rouva Kuulasesta piti ymmärtää, oli, että hän eli itseironiasta. Sarkasmi oli hänen leipälajinsa.

Rouva Kuulanen tykkäsi pullistella, rehennellä, kehua itseään ja retostella. Hän hioi sanansa säilää joka päivä kaikkien niiden kanssa, joiden tiesi olevan iskunkestäviä.

Tähän Rouva Kuulanen oli saanut koulutuksen. Hänen Isänsä oli aivan samanlainen, PikkuveliPikkupoika hiihti perässä nyrkit sanoihin sekoittuneina. Kaikki kolme huusivat kilpaa yhteen ääneen ja koettivat päihittää toisiaan nokkeluudessa.

Se, mikä Rouva Kuulasesta piti ymmärtää, oli, ettei hän ollut täynnä itseään. Hän seurasi sivusta huvittuneena omaa hauistaan, joka tuntui elävän aivan omaa elämäänsä. ”Katsokaa tätä”, Rouva Kuulasen teki mieli nauraa ääneen. ”Tämä on ihana, tuleeko tämä minusta?”

Rouva Kuulanen oli elänyt hieman omalaatuisen elämän. Hän oli tehnyt valintoja, jotka olivat saaneet ihmiset kummastelemaan, tuomitsemaan, supattamaan ja ihmettelemään. Kauhusta kankeana hän oli ajoittain jatkanut matkaansa. Ei pysähtynyt, vaikka pelotti.

Se, mikä Rouva Kuulasesta piti ymmärtää, oli, että hän ymmärsi. Hän ymmärsi kateuden hiljaisuuden takana. Hän ymmärsi, kuinka helppoa oli olla hiljaa sen sijaan että astuisi valokeilaan ja huutaisi. Hän ymmärsi sen, että pelotti. Tiettyjen asioiden hyväksyminen oli vaikeampaa, mutta Rouva Kuulanen oli oppinut. Eikä se ollut häneltä pois.

Rouva Kuulasen aseina olivat hänen lihaksensa. Hänen tuulessa värisevät, rumpuina kumisevat lihaksensa. Niillä hän taisteli kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.


Rouva Kuulanen osasi nauraa itselleen. Sitä hän harjoitteli joka päivä. 



Jos puhelin piippaa, saattaa siellä olla kuva Rouva Kuulasesta pullistelemassa ja kehumassa itseään. Tähän ei ole muuta lääkettä kuin muistaa kehua Rouva Kuulasta - kuinka tämä on hurmaava ja kaunis ja ihana ja isolihaksisen reipas komistus. 

torstai 15. elokuuta 2013

Pyllyrasvaa ja pölypalloja

KÖÖHHKÖHKÖHKÖHHÖH … Rouva Kuulanen yski keuhkojaan pihalle. Nenässä valui jotain itsepäistä ja päätä olisi voinut käyttää moukarina.

Rouva Kuulanen onnitteli itseään. Tunnollinen työntekijä sairasti jälleen kerran vapaapäivänä. Viikonlopun koulutuksessa muutama opiskelija oli ollut kipeänä, Rouva Kuulanen tiesi sen jo silloin. Hän olisi seuraavana jonossa. Alkuviikon ohjaustunnit ja märissä farkuissa vietetty sadepäivä eivät varmaankaan olleet auttaneet asiaa.

Nyt Rouva Kuulasella oli ongelma. Hän siemaisi kahvikupistaan höyryävää mustaa kahvia ja mietti. Lapset hän oli vienyt päiväkotiin – älyllinen ja sosiaalinen kehitys äidin flegmaattiseen apaattisuuteen verrattuna tuntui loistavalta vaihtoehdolta. Lapsilta hän ei käytännön syistä ollut asiaa tiedustellut.

Herra E oli edellisenä iltana jossain Rouva Kuulasen aivastelujen ja yskimisen lomassa ilmoittanut, että häneltä menisi jälleen biisi Syksyn säveleen. Kappaleen esittäjä tulisi perjantaina heille treenaamaan.

Kotiin. Tänne. Treenaamaan. 



Rouva Kuulanen joutui siirtämään päivän treenit toiseen päivään ja taipua chillailemaan. 

Paine Rouva Kuulasen silmien takana nousi muutaman asteen.
Rouva Kuulanen katseli ympärilleen. Valkoisia myttyisiä paperitollukoita kulki vanoina pitkin lattioita. Ne muodostivat polkuja kylpyhuoneesta olohuoneeseen. Olohuoneesta keittiöön.  Alakerrasta yläkertaan ja takaisin. Lasten dvd-levyjä pitkin pöytiä. Mehumukeja pöydillä. Leivänmuruja pöytien alla.

Verhot olivat vinossa, lakanat pitäisi vaihtaa. Puolimärkää pyykkiä roikkui joka paikassa. Kahvakuulia nurkissa. Treenikasseja, lenkkitossuja, juomapullo ja kasa tunnistamattomia cd-levyjä.


Rouva Kuulanen huokaisi ja veti villasukat jalkaansa. Normaalille naiselle tämä saattaisi olla ongelma. Sellainen ongelma, jota pitäisi selvittää heti aamukuudelta. Sellaiselle naiselle, joka piti siivoamisesta. Sellaiselle naiselle, joka silittäisi kaikki perheen pyykit alushousuista lähtien. Jolla olisi kesäverhot ja jouluverhot ja pöytäliinat ja laukkukoukut, tuoreita kukkia maljakossa ja aina korkokengät jalassa.

Rouva Kuulanen sen sijaan odottaisi että Herra E saapuisi kulmille ja pistäisi tämän töihin. Itse hän aikoi lukea kirjaa ja syödä paljon kaikkea mahdollista.

Eihän sitä koskaan tietäisi, jos vaikka kaikella sillä pyllyn päälle kertyneellä rasvalla vaihtaisi uraa ja alkaisi pikajuoksijaksi.



Rouva Kuulanen on jäänyt aivan koukkuut Stephanie Plum -sarjaan. Välillä täytyy tuulettaa päätään rikoksilla, huumorilla ja sokerilla elävän palkkionmetsästäjän miessotkuilla. 



keskiviikko 7. elokuuta 2013

Sisäisen tyyneyden säteitä

 ”Tota sätkimistä kun katselee, ei mitkään rentoutusjutut ensimmäisenä tule mieleen.” Pikku-Tapani hihitti pöydän toisella puolella.

”Siis ANTEEKSI NYT VAAN,” Rouva Kuulanen aloitti arvokkaasti. ”MINUN rentoutus- ja kehonhallintatuntini on ollut kuntokeskuksen suosituimpia KOKO viime talven. Minä OSAAN olla rauhallinen”

Karva-Mikko päästi röhönaurun Rouva Kuulasen toisella puolella. Rouva Kuulanen käänsi päätään ja naulitsi katseensa Karva-Mikon sivuprofiiliin. Tämä nieli naurunsa ja tuijotti lepääviin käsiinsä. ”Krhmm .. joo ..tää nauru ei varmaan tässä kauheasti auttanut asiaa ..”

Shamaani-Joren ääni kaikui puhelimesta. Etäyhteys Toijalaan pelasi viikkopalaverissa yllättävän hyvin. Jokainen kumartui vuorollaan huutamaan Pikku-Tapanin puhelimen avointa linjaa kohden. Mikrofonin ollessa iso pyöreä möykky pöydän keskellä.

”Siis voitko Shamaani jotenkin nyt puolustaa minua tässä!?” Rouva Kuulanen kiljui. ”MINÄ OSAAN PYSYÄ PAIKOILLANI JA OLLA RAUHALLINEN!!!” Kaikki kolme haukkuivat nauruaan kuin hyeenat yhteen ääneen.

”Kyllähän sää osaat, mää ainakin uskon, ” sai Shamaani viimein sanottua.
”KIITOS – Mie haluan PAREMPIA työkavereita, te olette ihan kauheita.”
”Meitsi kyllä ainakin haluaisi nähdä sen rentoutustunnin, mitä sä pidät.” Pikku-Tapani virnuili kulmiensa alta. ”Ethän sä osaa pysyä hetkeäkään paikoillasi.”

”Sinä olet kohta hyvin hyvin rauhallinen, kunhan minä pääsen alkuun.” Rouva Kuulanen mutisi.

Oliko siinä muka jotain erikoista, että piti nousta hakemaan kahvia? Kahvin jälkeen vettä? Tai että jos tuli kylmä, niin kai sitä sai pukea pitkähihaisen päälleen. Puhelin oli hyvä pitää äänettömällä viikkopalaverissa – Ei ollut kiva jos se alkoi soida kesken kaiken. Selkä ei tykännyt istumisesta, asentoa oli terveellistä vaihtaa silloin tällöin. Energiaa kului kun pysyi liikkeessä.

Pikku-Tapanin huvittuneelle ilmeelle Rouva Kuulanen käänsi selkänsä ja nousi hakemaan toista kupillista kahvia.

Oli hetkiä ja oli hetkiä. Niistä oli vain valittava sopiva.

Loppupäivän pojat viettivät solmussa seinällä Rouva Kuulasen meditoidessa sisäisen tyyneytensä säteissä.



Kaikelle on aikansa ja paikkansa tässä maailmassa. 

maanantai 5. elokuuta 2013

Valoa kohti

Taivas aukeni. Ilma oli musta, pilvet vyöryivät sivuilta kohti taivaankantta valtavan hyönteispilven lailla.

Rouva Kuulanen kiskoi huppua silmilleen ja taisteli pysyäkseen pyöränsä selässä. Monsuuni piiskasi hänen selkäänsä. Pisarat tunkivat piikkejään silmiin ja suuhun - yrittivät suistaa häntä raiteiltaan.

Ilma oli hautova. Sadetakin alla lämpötila nousi tasaisesti kohti sataa. Iholla kihisi, oli kuin tuhannet torakat olisivat kiipeilleet pitkin vatsaa ja käsivarsia.

Maasta kohosi niljaisia kiviä, mannerlaatat tärisivät kohdatessaan. Puiden juuret kasvoivat ja vahvistuivat silmissä. Rouva Kuulanen yritti väistellä niitä, tarttuvia lonkeroita jotka työntyivät mutaisesta maasta pyörän uljasta runkoa kohti.

Tornadon lailla riehuva tuuli heitti paksuja puunrunkoja hänen tielleen. Verissä päin Rouva Kuulanen heitteli niitä tieltään. Vasemmalle, oikealle. Vasemmalle, oikealle. Oksat raapivat hänen ihoaan. Veri valui pitkin hänen käsivarsiaan, tahrasi kynnenaluset ja juovitti posket.

Rockyn taustamusiikki soi ilmojen halki sateen seassa Rouva Kuulasta kohti taivaita ravistavilla desibeleillä. Rouva Kuulanen juoksi viimeisiä rappusia ylös polkupyörä harteillaan ja teki perille päästyään muutaman hauiskäännön ennen kuin pulttasi pyöränsä kaiteeseen kiinni.

Rouva Kuulanen riuhtaisi oven auki. Iso kasa höyryävää lihaa musta huppu silmillä ja rystyset verillä. Hengitys poukkoili rinnassa, sai reisilihakset värisemään repeytyneiden trikoiden alla.

Rouva Kuulanen kaatui matolle ja raahautui viimeisillä voimillaan tiskille.

”Saisinko ohjaajakansion..?” Hän mutisi lohkeilleiden huuliensa lomasta.

”Tulin tässä lomilta.”



Silloin kun on mentävä, on mentävä. Eikä silloin kysellä eikä kyseenalaisteta.
Rouva Kuulanen on uutta virtaa täynnä - ja onneksi on kesääkin vielä jäljellä .. Sitä eivät pienet kesäsateet hetkauta :)

perjantai 2. elokuuta 2013

Vinyasa Yoga Flow - opetuksessa

Rouva Kuulanen istui risti-istunnassa. Huone oli pimeä. Vain kolme kynttilää valaisi lavan reunalla.

Ranteisiin särki. Sisäreidet olivat tulessa. Lavat lentoon lähdössä.

”Kuollutta lihaa on vaikea nostaa”, oli Opettaja sanonut illan aikana. Vahva jalka. Jäntevä jalka. Pitkät kädet. Vartalo kiertää. Hengitys kohisi merenä korvissa. Ihan kuin simpukat lapsuudessa. Se ääni kun painoi kuorta korvaa vasten ja kuunteli. Kylkiin ja ylös selkään asti.

Rouva Kuulanen oli liekeissä. Rouva Kuulanen oli tulessa. Rauhoittunut. Rentoutunut. Taivaissa. Vielä maton sisäpiirissä. Reunojen sisäpuolella. ”Siirrä tämä rauha myöhemmin reunojen ulkopuolelle”, Opettaja sanoi.

”Aamulla nähdään.” Opettaja sanoi.


”Takuulla nähdään”, ajatteli Rouva Kuulanen.


Rouva Kuulanen & Astavakrasana

Syksyn tunneilla tehtäisiin taas paljon uusia asioita.