Kadonneet sanat

Rouva Kuulanen tunsi sen. Kihinän. Se oli ollut siellä jo pitkään. Ihon alla, kuplimassa.

Rouva Kuulanen oli jo luovuttanut. Antanut periksi, unohtanut. Ei ollut aikaa, ei energiaa.

Sormet löysivät tiensä kirjaimille vain, kun oli töitä. Ja niitä riitti. Isoja sanoja, vahvoja sanoja. Sanoja, joilla oli aina alku ja loppu, tarkka määränpää. Sormista irtosi numeroita. Päivämääriä, kellonaikoja.

Kaikki voima meni liikkeeseen. Siihen, että täytti odotukset. Omansa ja muiden. Siihen, että ajatukset pysyivät päässä ja ne löysivät lokeronsa. Rouva Kuulanen oli oppinut paljon, unohtanut siinä osan itsestään.

Mutta nyt. Rouva Kuulanen haistoi sen. Se maistui kielellä, tuntui poreina kynsien alla. Sanoja. Paljon kevyitä sanoja. Sanoja, jotka tunsivat. Joissa oli mieltä ja iloa ja isoja hyppyjä.

Rouva Kuulanen oli jälleen valmis. Löytämään sanoja. Lauseita. Rivejä. Omiaan.