Rouva Kuulanen ylitti Helsingin ja Espoon rajan. Jalan.
Rajalle rakennettiin uusia taloja. Betonimöhkäleet nousivat
ukkospilvien alla kohti taivasta. Rouva Kuulanen mietti, onko osalla taloista
osoite Helsingin, osalla Espoon puolella. Joka toinen päivä helsinkiläinen,
joka toinen päivä ei.
Käsiä pisteli ja varpaita kylmäsi. Tuuli nousi, jossain
jyrisi.
Rouva Kuulanen piti vanhoista taloista. Vanhat olivat mielenkiintoisia.
Niillä oli hurjia tarinoita kerrottavanaan. Elämää takana. Nitiseviä lautoja,
lohkeillutta maalia nurkissa.
Männyt kohosivat hiekkatien ylle. Havunneulaset tuoksuivat
nenään. Orvokit kukkivat rapunpielissä.
Välillä Rouva Kuulanen tunsi kaipuuta kaupunkiin. Isojen,
kivisten talojen sykkeeseen. Raitiovaunujen kolinaan, ilmeettömien ihmisten
katseisiin. Rouva Kuulanen halusi istua leveällä ikkunalaudalla korkeassa
huoneessa ja katsella ohikiitäviä polkupyöriä, rullalautoja ja kiireisiä
autoja. Kuunnella autontorvien tärinää, lokkien ääniä kattojen yllä. Hän halusi
ripustaa pyykkiä katujen ylle, ottaa aurinkoa katolla pienen omenapuun alla.
Rouva Kuulanen kuunteli tuulen huminaa puiden latvoissa.
Pysähtyi haistelemaan kuusenoksia. Jokainen puu tuoksui erilaiselle, kuulosti
omaltaan. Luonnossa oli voimaa.
Rouva Kuulanen halusi maata merenrannalla rantatalonsa hietikolla.
Antaa aaltojen nuolla varpaitaan. Tuntea meren valtavan äärettömyyden, haistaa
kalan ja suolan. Juosta niin pitkälle kuin jaksoi, palata hiljaa takaisin.
Kuunnella lautojen narinaa, oven pauketta saranoitaan vasten. Antaa valon palaa
kirkkaana, pölyhiukkasten tanssia katsellen.
Elämässä piti olla makua, tuulen tulla iholle.
* Kuvat otettu Hailuodossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti