Meren rannalla

Rouva Kuulanen käveli meren rantaa. Varpaan välit olivat hiekkaa täynnä, tuuli pöllytti hiuksia.

Rouva Kuulasella oli edelleen aamuiset treenivaatteet yllään, vain repaleiset farkut korvasivat treenitrikoot. Selkätreenin päälle vaatteet eivät irronneet yltä kovin vaivattomasti. Rouva Kuulanen ei halunnut miettiä, miten saisi illalla paidan yltään.

Aurinko paistoi ja lokit kaartelivat taivaalla kuin hidastetussa filmissä. Mustat päät kääntyilivät terävät silmät kiiluen. Mahdollista saalista, syötävää, jotain mihin tarttua kiinni.

Aaltojen pauhu kävi korvissa. Saadakseen äänensä kuuluviin oli huudettava. Hiukset tulivat suuhun, lensivät silmiin. Takkua takun perään, kierroksia kaulan ympärillä.

Meri Helsingissä ei koskaan ollut yhtä kesytön. Tuuli siellä maistui ja tuoksui erilaiselta. Helpommalta. Tätä rantaa teki mieli vain kävellä. Kävellä ja kävellä. Taistella tiensä niin kauas kuin silmä kantoi ja vielä pidemmälle. Sitten tulla takaisin.

Jos ei mitään muuta niin tätä. Tätä Rouva Kuulanen oli odottanut. Monen monta kuukautta. Ääntä. Valoa. Väriä. Tuoksua.

Aaltojen piirtämää rantaa, vihreää levää kivien pinnalla.